Floristin Arkea: Elämän tyrskyissä

Isovanhempani olivat aikoinaan varsinaisia merikarhuja. Lapsuudessa pääsinkin usein heidän mukanaan merimatkoille. Nykyisin saan nauttia perheeni kera kerran vuodessa näistä kauniista ja karuista maisemista appivanhempieni kanssa täällä Luvialla.

Oman polun kulkemisen tavat tuli puheeksi kahden "kukkas-ihmisen" kanssa. Toinen heistä kertoi, ettei oikein ole vielä elämässään uskaltanut ottaa uutta suuntaa. Toinen taas oli jo useasti elämässään lähtenyt seuraamaan rohkeasti eteen tullutta mahdollisuutta. Itse sanoin kulkeneeni kivisiä teitä, kantapään kautta oppien, kiviin kompuroiden.

Olimme puolisoni kanssa upeilla 40-vuotissynttäreillä. Nuo rakkaudella järjestetyt juhlat saivat minut ymmärtämään, että elämässä kaikki sittenkin on mahdollista.

Täytin tänä keväänä 41vuotta. Viime vuonna, kun täytin 40, juhlin syntymäpäivääni toki, mutta en niin kuin olin ajatellut.

Ikävuodet 20-30 sisältävät elämäni tapahtumarikkaimmat vaiheet. Valmistuin ammattiin, avioiduin, sain kaksi upeaa lasta, opiskelin, otin asuntolainaa kaksi kertaa, elin perheeni kanssa keskellä taloremonttia, kävin työssä. Olin oikeastaan saanut kaiken, mistä olin osannut haaveilla.
Lapsellisesti kuvittelin elämän tuovan minulle jotain...en tiedä...jotain enemmän?

Sainkin paljon lisää, mm. rohkeutta ja itsevarmuutta. Olin kai vieläkin kuvitelmissani kuolematon.

Seuraavat kymmenen vuotta olivatkin sitten ihan jotain muuta kuin ne edelliset. Peruspositiivinen luonteeni joutui totisesti koetukselle. Isoja kiviä osui tielle ja sateli niskaan. Valtavan kallioseinän edessä usko oli miltei jo loppua.

Tietenkin ilon pilkahduksia ja jotain hyvääkin 30-40 vuosien väliin mahtui. Niinä hetkinä nautin seesteestä ja mietin, mikä tämän kaiken tarkoitus on. Miksi tämän kaiken pitää tapahtua ja pitäisikö tästä nyt jotain oivaltaa? En muista kaikkea, olen unohtanut sellaistakin, minkä haluaisin muistaa.

Tänään hengitän jo vapaammin, uskallan nauraa niinkuin ennen ja positiivisuuteni on alkanut palailla takaisin. Haaveilen uudesta elämänpolun suunnastakin ja se tuntuu hyvällä tavalla jännältä. Yritän olla "hosaamatta".

Elän siis vuosia 40-50. Onko minulla vastauksia? Ei, mutta kokemuksia kyllä. Eli elettyä elämää 41 vuotta.

Olen jossain määrin edelleen lapsekas, mutta en odota elämältä varsinaisesti mitään. Haaveilen kyllä, mutta katson rauhassa, miten asiat rullaavat eteenpäin, jos ovat rullatakseen.