Meidän perheen joulun vietto huipentui eilen esikoisen 18-vuotissyntymäpäiväjuhliin.
Kahvipöydässä tuli muisteltua taas menneitä ja aikaa pienen lapsen äitinä.
Nyt päälimmäisinä ajatuksina ovat ylpeys ja kiitollisuus tuosta nuorukaisesta, joka syntyessään oli kovin pieni ja avuton. Tänään tuo salskea nuori mies sai virallisesti luvan tarttua rattiin ja kaasutella autolla matkaan.
Kahvipöytäkeskusteluun osallistui äitejä 89-vuotiaasta 36-vuotiaaseen. Lapsen muutto pois kotoa tuntui olevan se ISO juttu.
Ajattelen kuitenkin, että lapsesta luopuminen (vaiko sittenkin lapsuudesta luopuminen?) tapahtuu asteittain lapsen kasvaessa ja kehittyessä.
Päivien, kuukausien ja vuosien kuluessa teemme itsestämme koko ajan vähemmän tarpeellisia lapsillemme.
Muistan kuinka vaikeaa (minulle) oli viedä esikoinen päivähoitoon ensimmäisen kerran. Se taisi olla elämäni pisin työpäivä. :D
Haikein mielin olen hänet vienyt niin kerhoon, eskariin kuin kouluunkin.
Lapseni on kasvattanut minua.
Hän oli jo kuudennella luokalla omasta mielestään valmis muuttamaan pois kotoa.
Arvasitko? Niin, meillä alkoi silloin teiniaika.
Seuraavana pojalla on vuorossa armeijan harmaat, opiskelut ja muutto pois kotoa.
Mielestäni olen tähän niin valmis kuin vain äitinä voin olla.
Katsellessani siskoani kolmen pienen lapsen äitinä, huokaisen tyytyväisenä ja totean:
"Hyvin tehty! Onnittelut lienevät paikallaan myös meille vanhemmille."
Mutta ennen kaikkea
ONNEA "jooseppi"!
Teiniaikahan meillä jatkuu. Tosin kuopusta ei saa kutsua teiniksi, joten ettehän paljasta minua :)
-Kirsi-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti