Viikon parhaat

Viime viikko oli varsin antoisa. Neljä päivää vietettiin Helsingissä ja iki-ihana vuorokausi vielä Vaasassa ystävän luona. Jalat oli ihan "makaroonia" neljän päivän kävelymaratoonin jälkeen. :)

Jäänmurtajat ovat upeita ilmestyksiä.

Korkeasaaressa tapasin Kääpiökaimaanin. Sitä ei stressi vaivannut.

Ei siis ihan Krokotiilin veroinen, mutta Sisiliskosta jo selvästi järeämpi versio ;)

 Luonnontieteen museo sijaitsi sopivasti hotellia vastapäätä. Aamiaissalin ikkunasta voi nähdä tämän kaksikon kaffeella.

 Siinä oli meikäläiselle huumoria aamuun, aika veikeet.... 

Tuliaisiksi ostin Kiasmasta nämä Robert Mapplethorpen valokuvista tehdyt postikortit. 

Kaksi niistä on hänen omakuviaan ja sitten on tuo upea Iiris-kuva.

 Ateneumin näyttelyt ylittivät odotukseni. Taistelevat Metsot halusin nähdä, mutta Helene Schjerfbeckin omakuva ja Hugo Simbergin Haavoittunut Enkeli veivät voiton. Akseli Gallen-Kallelan työt kuin myös Edvard Munch töillään saivat soluni liikkeelle. On ihan toista nähdä nuo kuuluisat teokset livenä.
Ateneumin kaupasta ostin tuon Helenen omakuvan ja siihen sopivan sulkakynän. Sulkakynä on lasipullossa (-maljakossa), mikä on Kukka & Lahja Anemonesta Vaasasta.



En tee työtä luodakseni teorioita, vaan koska se tuntuu luonnolliselta ja nautin siitä.
Tapio Wirkkalan sanoin (oman muistikuvani mukaan).



Teoksia katsellessani tuli tunne, että taide on hyvin sallivaa. Se antaa tekijälleen vapauden tehdä mistä ja mitä vaan. Kukkasidontaan kun liittyy niin paljon sääntöjä ja mielipiteitä, että sen tekeminen saattaa tuntua joskus jopa ahdistavalta. Tiedän kyllä, että taiteijoillakin on omat mörkönsä eikä heidän töitään ole aina osattu arvostaa omana aikanaan.
Joka tapauksessa nautin suuresti näkemästäni.



Viikonlopun vietin ystäväni Sinikan luona Vaasassa. Aikaa oli vierähtänyt 3 vuotta viime näkemästä. Sinikka omistaa kukkakaupan Vaasan keskustassa ja sieltä sainkin ihania tuliaisia kotiin.

Isoposliinikukka, Hoya carnosa `Exotica`.

Sinikan kukkakaupassa, Anemonessa on myynnissä näitä ihania amppeli-Verenpisaroita. Valitsin itselleni tämän vaaleanpunaisen yksilön. Useimmiten muoviamppelit ovat liian roisia käytettäviksi, mutta nyt amppelin väri sointuu hienosti Verenpisaran kukkien kanssa yhteen.

Yökaktus, Selenicereus anthonyanus ( engl. Fish Bone Cactus).

"Kalanruotokaktukseni" pääsee myöhemmin amppeliin kasvamaan.

Viikonlopun kruunasi tämä hieno teos, mikä sijaitsee Vaasan taidehallin edustalla. Taiteilija Jaakko Pernu on rakentanut ympäristötaideteoksen n.1000 pajunoksasta. Teoksen muoto on Knalli.

 Huomenna menen ystävien kanssa tutustumaan viini- ja salaattibaari Café Elbaan, Gallen-Kallelankadulle, Poriin.

 Olettehan muistaneet nauttia kesästä?

-Kirsi-

Juhannus

Rentouttavaa Juhannusta!

-Kirsi-

Ota suunnaksi Museo!

Taidetta puutarhassa 2014.

Muistanette, kun kerroin olleeni belgialaisen kukkasitojan, Tomas De Bruynen luennolla viime vuonna. Luento oli yksi parhaimpia, joissa olen koskaan istunut. Tomas oli hauska, mutta pätevä eli justiinsa miun makkuun ;)
Luentoa oli helppo seurata, koska olin juuri saanut itsekin syvälatauksen kukkasidonnan teoriasta ja Tomasin enkkukin oli todella sujuvaa.
Hän on tottunut esiintyjä ja opettaja. Isot lisäpisteet Tomas sai minulta kertoessaan, kuinka hän oppilaidensa kanssa käy oppimassa taidenäyttelyissä. SIISTII!! ,ajattelin minä. Siinä oiva vinkki täkäläisiin oppilaitoksiinkin.
Miten kiinnostava tapa sisäistää värioppia ja sommittelua. Lisäarvona taiteesta saatava tunnelataus, jonka voi välittää myös kukkasidonnan keinoin.

Taidetta Luvian kirjastossa toukokuussa 2015. Esillä oli monia upeita teoksia. Näyttely oli rakennettu 8. ja 9. luokan oppilaiden töistä. 

Meillä kaikilla on nyt loistava tilaisuus tutustua museoihin vähällä vaivalla. Museokortilla se on mahdollista, sillä pääsee sisään noin 200 museoon Suomessa. Museokäyntejä saa rajattomasti vuoden ajaksi, eikä hintakaan päätä huimaa (54€). Kortti on uudelleen ladattava ja sen voi ostaa myös lahjaksi.

Tilasin itselleni ja kuopukselleni sellaiset ja ne otetaan käyttöön viimeistään ensi viikolla. Kohteena on Helsingin museot, kuten Ateneum ja Kiasma. Ja koska pitää jälkipolvenkin kiinnostuksen kohteet ottaa huomioon, käymme myös Eläintieteellisessä museossa. Tietenkään meillä ei ole tarkoituksena analysoida teoksia, vaan nauttia taiteesta sekä tutustua ihmeelliseen eläinmaailmaan.
Museokortin tulo kesti noin kolme viikkoa, mutta omalla asiakasnumerolla voi museoon rientää saman tien, kun on korttinsa tilannut. Voit tutustua museokorttiin tästä.

Antoisaa museovuotta!

-Kirsi-

Nainen ja Metsätähti

Te, jotka tunnette minut erityisen hyvin, tiedätte, että minun on vaikea nähdä sivuille. Minulla on silmilläni sellaiset sivuläpät, joten näen helposti vain eteen ja vauhtikin usein on kova. Puolisoni ja lapseni tietävät, että metsässä minä en väistä käärmeitä vaan käärmeet minua. En siis ole koskaan törmännyt Kyyhyn metsässä, noh, en ainakaan ole törmäystä siis huomannut.

Muistelin asioita lapsuudestani ja sen maisemista. Muistan hyvin Horsmapellon, ainakin silloin se näytti pellolta ja muistan sen valtavan hattarapilven, minkä se tuleentuessaan muodosti. Näkymä aukesi suoraan ulko-ovelta. 

Muistan meren tuoksun. Saatan haistaa sen vieläkin, jos vaikka olen ollut pois kotoa muutaman päivän. Alle koulu-ikäisenä luulin löytäneeni kotipihalta krokotiilin poikasen. Pettymyksekseni se olikin kiven päällä auringosta nauttiva sisilisko. HÖH! Tylsää.

Minulla oli usein tylsää. Saatoin olla äidin mukana mustikkametsässä tai ongella isovanhempien kanssa...en ymmärtänyt, miten pikkusiskoni jaksoi poimia marjoja ja onkia kaloja tuntitolkulla (siltä se ainakin tuntui).

Piirtäminen oli mukavaa ja on vieläkin. Nykyään piirtelemme poikani kanssa yhdessä, kun vain on aikaa ja inspiraatiota. 

Soitin haitaria, lähinnä muiden mieliksi. Olin siinä hyvä, niin minulle vakuutettiin ja povattiin siitä minulle ammattiakin. Minä tiesin paremmin. Tiesin, että jos haluaisin, niin voisin olla vieläkin parempi ja tosiaan vaikka muusikkokin aikuisena. Mutta koska soittelu tuntui melko tylsältä, en antanut sille oikeasti ihan kaikkeani. Lukio-ikäisenä laitoin stopin asialle. Haitari pölyttyy nyt vintissä ihan rauhassa.

Olen aina ollut kissa-ihminen. Kissoja meillä on ollut aina. Nytkin 12- vuotias rautarouva pomputtaa minua mennen tullen ja minua lähinnä naurattaa. Kun koira koittaa samaa, pidän sitä hölmönä ja se onkin oppinut, että kannattaa touhuilla kissan siivellä :)  

Mestarikoulussa tutuistuin moneen upeaan ihmiseen. Yksi heistä on Sari. Hän opetti minut näkemään suppilovahverot ruskean metsänpohjan lomasta. Hän sanoi minulle: "Ootsä Kirsi koskaan ollu metsässä?" Olinhan minä, satoja kertoja, mutta koskaan en ollut ehtinyt pysähtyä, kunnolla. Näin vain sen, minkä halusin. Luulenpa, että Sari sai minut pysähtymään ensimmäisen kerran. Hyvä niin.

 Koin merkillisen asian tässä joitakin päiviä sitten. Olin nuoremman poikani ja Leevi-koiran kanssa kävelyllä pururadalla, mikä sijaitsee tässä kotimme lähellä. Huomasin ihan itse, kuinka Metsätähdet kukkivat runsaasti. Näin myös Oravanmarjan kukat ja Suopursun. Tuijotin niitä ihmeissäni samalla kävellen. Lenkkiseuralaiseni oli jo sitä mieltä, että kukkien tuijotus voisi loppua.

 Leevi-koiramme...ihmisen paras ystävä. Aina lojaali ja aina valmis kuuntelemaan. Milloinkaan se ei arvostele tai vähättele, se on vain sinua, minua, meitä varten, pyyteettömästi. Rautarouvaa, taas ei moinen kiinnosta.

Leevi rakastaa metsää ja sitä vapauden tunnetta, jonka se saa kokea siellä. Itselleni metsä tuo rauhaa ja se auttaa selvittämään pään. Olen hakenut sieltä inspiraatiota ja lohtuakin. Isäni kuoltua (2006), menin Leevin kanssa metsään. Olisin halunnut huutaa, mutta ääntä ei tullut. Taisin kuitenkin itkeä, vähän. 

Voi, kukka... Voikukka ei kuulu minun lemppareihini, mutta on siinä puolensa.

Kävelyllä seuraavaksi kiinnitin huomion tuoksuun, mikä muistutti kieloa. Ei, kielo se ei voi olla, tässä metsässä ei kasva kieloja. Mietin, voiko nuo pienet Metsätähdet saada tuoksun aikaan. Entäs Suopursu? Ei sekään, Suopursu tuoksuu saippualle. Uusi nuuhkaus ja hei nyt ei olekaan kysymys Kielosta. 

Tämähän on Syreenin tuoksu. Hmmm...Pururadan varrella on omakotitaloja, kasvaako jossain Syreenipensaita? KYLLÄ! Kasvikunnan Sherlock Holmes oli ratkaissut tuoksumysteerin. Olin pysähtynyt. Minä ja metsä ja se pieni hetki. Olin niin onnellinen ja ylpeä itsestäni.

                                                 

Olen käynyt äärirajoilla, ehkä niin piti käydä, jotta osaan nyt  myös pysähtyä.

 Nämä oman kotipihani syreenit kukkivat ensimmäistä kertaa. Viime vuonna taisin saada yhden kukinnon. Olen istuttanut ne kymmenisen vuotta sitten juurivesoista, joita keräsin kaadetun pensaan juurelta. Hitaasti hyvä tulee.

                                                     Milloin sinä pysähdyit viimeksi?

Tässä vielä linkki Jonna Tervomaan esittämään biisiin Aika Kultainen.

-Kirsi-

Silmät auki kaikkialla

Kesäkuussa ollaan, eletään vuoden parasta aikaa. Luonto heräilee hiljalleen ja kauneuden määrä kasvaa ulkona päivä päivältä. Olo on juuri nyt keveä, huolista vapaa...pitkästä aikaa onnellinen, monestakin syystä.

Oltiin kuopuksen kanssa kaupungilla, hän ansaitulla kesälomalla ja minä vapaalla työstä. Köpöteltiin aurinkoisessa, tuulisessa säässä torilta Porin sillalle kohti Puuvillaa. Poikettiin Indiskaan ja bongasin hauskan naruamppelin. Naruamppelit eivät ole olleet minulle mieluisia kapistuksia, mutta tämä kyseinen amppeli on iloinen (+värikäs) ja nykypäivään sopiva pikkuserkku edeltäjilleen :) Alla tunnelmakuva Indiskan omilta kotisivuilta.

Amppeli löytyy tästä linkistä. Lokoisia kesäpäiviä teille!