Nainen ja Metsätähti

Te, jotka tunnette minut erityisen hyvin, tiedätte, että minun on vaikea nähdä sivuille. Minulla on silmilläni sellaiset sivuläpät, joten näen helposti vain eteen ja vauhtikin usein on kova. Puolisoni ja lapseni tietävät, että metsässä minä en väistä käärmeitä vaan käärmeet minua. En siis ole koskaan törmännyt Kyyhyn metsässä, noh, en ainakaan ole törmäystä siis huomannut.

Muistelin asioita lapsuudestani ja sen maisemista. Muistan hyvin Horsmapellon, ainakin silloin se näytti pellolta ja muistan sen valtavan hattarapilven, minkä se tuleentuessaan muodosti. Näkymä aukesi suoraan ulko-ovelta. 

Muistan meren tuoksun. Saatan haistaa sen vieläkin, jos vaikka olen ollut pois kotoa muutaman päivän. Alle koulu-ikäisenä luulin löytäneeni kotipihalta krokotiilin poikasen. Pettymyksekseni se olikin kiven päällä auringosta nauttiva sisilisko. HÖH! Tylsää.

Minulla oli usein tylsää. Saatoin olla äidin mukana mustikkametsässä tai ongella isovanhempien kanssa...en ymmärtänyt, miten pikkusiskoni jaksoi poimia marjoja ja onkia kaloja tuntitolkulla (siltä se ainakin tuntui).

Piirtäminen oli mukavaa ja on vieläkin. Nykyään piirtelemme poikani kanssa yhdessä, kun vain on aikaa ja inspiraatiota. 

Soitin haitaria, lähinnä muiden mieliksi. Olin siinä hyvä, niin minulle vakuutettiin ja povattiin siitä minulle ammattiakin. Minä tiesin paremmin. Tiesin, että jos haluaisin, niin voisin olla vieläkin parempi ja tosiaan vaikka muusikkokin aikuisena. Mutta koska soittelu tuntui melko tylsältä, en antanut sille oikeasti ihan kaikkeani. Lukio-ikäisenä laitoin stopin asialle. Haitari pölyttyy nyt vintissä ihan rauhassa.

Olen aina ollut kissa-ihminen. Kissoja meillä on ollut aina. Nytkin 12- vuotias rautarouva pomputtaa minua mennen tullen ja minua lähinnä naurattaa. Kun koira koittaa samaa, pidän sitä hölmönä ja se onkin oppinut, että kannattaa touhuilla kissan siivellä :)  

Mestarikoulussa tutuistuin moneen upeaan ihmiseen. Yksi heistä on Sari. Hän opetti minut näkemään suppilovahverot ruskean metsänpohjan lomasta. Hän sanoi minulle: "Ootsä Kirsi koskaan ollu metsässä?" Olinhan minä, satoja kertoja, mutta koskaan en ollut ehtinyt pysähtyä, kunnolla. Näin vain sen, minkä halusin. Luulenpa, että Sari sai minut pysähtymään ensimmäisen kerran. Hyvä niin.

 Koin merkillisen asian tässä joitakin päiviä sitten. Olin nuoremman poikani ja Leevi-koiran kanssa kävelyllä pururadalla, mikä sijaitsee tässä kotimme lähellä. Huomasin ihan itse, kuinka Metsätähdet kukkivat runsaasti. Näin myös Oravanmarjan kukat ja Suopursun. Tuijotin niitä ihmeissäni samalla kävellen. Lenkkiseuralaiseni oli jo sitä mieltä, että kukkien tuijotus voisi loppua.

 Leevi-koiramme...ihmisen paras ystävä. Aina lojaali ja aina valmis kuuntelemaan. Milloinkaan se ei arvostele tai vähättele, se on vain sinua, minua, meitä varten, pyyteettömästi. Rautarouvaa, taas ei moinen kiinnosta.

Leevi rakastaa metsää ja sitä vapauden tunnetta, jonka se saa kokea siellä. Itselleni metsä tuo rauhaa ja se auttaa selvittämään pään. Olen hakenut sieltä inspiraatiota ja lohtuakin. Isäni kuoltua (2006), menin Leevin kanssa metsään. Olisin halunnut huutaa, mutta ääntä ei tullut. Taisin kuitenkin itkeä, vähän. 

Voi, kukka... Voikukka ei kuulu minun lemppareihini, mutta on siinä puolensa.

Kävelyllä seuraavaksi kiinnitin huomion tuoksuun, mikä muistutti kieloa. Ei, kielo se ei voi olla, tässä metsässä ei kasva kieloja. Mietin, voiko nuo pienet Metsätähdet saada tuoksun aikaan. Entäs Suopursu? Ei sekään, Suopursu tuoksuu saippualle. Uusi nuuhkaus ja hei nyt ei olekaan kysymys Kielosta. 

Tämähän on Syreenin tuoksu. Hmmm...Pururadan varrella on omakotitaloja, kasvaako jossain Syreenipensaita? KYLLÄ! Kasvikunnan Sherlock Holmes oli ratkaissut tuoksumysteerin. Olin pysähtynyt. Minä ja metsä ja se pieni hetki. Olin niin onnellinen ja ylpeä itsestäni.

                                                 

Olen käynyt äärirajoilla, ehkä niin piti käydä, jotta osaan nyt  myös pysähtyä.

 Nämä oman kotipihani syreenit kukkivat ensimmäistä kertaa. Viime vuonna taisin saada yhden kukinnon. Olen istuttanut ne kymmenisen vuotta sitten juurivesoista, joita keräsin kaadetun pensaan juurelta. Hitaasti hyvä tulee.

                                                     Milloin sinä pysähdyit viimeksi?

Tässä vielä linkki Jonna Tervomaan esittämään biisiin Aika Kultainen.

-Kirsi-