Kuudes päivä syyskuuta vuonna 2006 havahdun kevyestä unesta puhelimen soittoääneen. On aamuyö, tiedän syyn puhelimen pirinään. Sydän alkaa jyskyttää ja suuta kuivata. Vastaan ja odotan kuulevani jotain, mikä tulee muuttamaan kaiken eikä paluuta ole. Naisääni puhelimessa kertoo, että nyt on se hetki, kun on lähdettävä. Kuuntelen kaiken rauhassa, sydän edelleen kiivaasti jyskyttäen. Nainen lopuksi muistuttaa: " Muistakaa ajaa varovaisesti."
Menen herättämään pikkusiskoani, joka onkin jo herännyt samaiseen soittoääneen. Pukeudumme hiljaisina ja matkamme alkaa. Koska kello on niin kovin vähän, sovimme yhteisesti ettemme herättäisi vielä pikkuveljiämme.
Kävelemme sairaalan käytäviä pitkin. Joka askel johdattaa meitä lähemmäksi kohti tuntematonta. Matka on pitkä, vaikka käytävä on melko lyhyt. Hoitaja on meitä vastassa ja johdattaa meidät jo tutuksi tulleeseen huoneeseen.
Kävelemme sängyn äärelle, jossa makaa mies, raskaasti hengittäen, silmät tuijottaen tyhjää. Siinä hän on, elämäni ykkösmies, mies-esikuvani. Hauraana ja voimattomana. Hän, joka on minulle aina edustanut vahvuutta, terveyttä, iloa, lempeyttä, urheilullisuutta, positiivisuutta.
ISÄ.
Noin kaksi tuntia myöhemmin soitamme siskoni kanssa äidille. Poikien pitäisi tulla myös isän luo.
Olemme nyt paikalla jättämässä hyvästejä, isälle.
Iltapäivällä hyvästejä on jättämässä isän ystäviä, kyyneleet valuvat vuolaasti. Itkemme siskoni kanssa nurkan takana, koska emme voi tietää kuuleeko isä itkumme. Emme halua tuottaa hänelle huolta enää. Isän viimeinen matka on alkanut.
Joitakin hetkiä myöhemmin isän on tullut aika lähteä.
Sanon isälle: "Jos sun pitää lähteä, niin me pärjätään kyllä. Ei hätää.."
Ja niin hän lähti.
Samalla hetkellä, kun isä nukahti ikiuneen, lapsuuteni pahin pelko kävi toteen.
Puolisoni, joka oli siihen asti jakanut ykkösmiehen tittelin isäni kanssa, peri sen kokonaisuudessaan nyt itselleen. Isän vastuu minusta päättyi. Kaikki kliseiltä tuntuneet lauseet tulivat sillä hetkellä todeksi. Sisareni tulisivat kulkemaan kanssani oman elämäni päätepisteeseen.
Ymmärsin, minun vuoroni olisi seuraavaksi.
Hoitaja piti minua kädestä. Hiljaisen hetken jälkeen poistuimme huoneesta. Nyt olisi aika valmistaa isä viimeiseen juhlaansa.
Odotimme ikuisuudelta tuntuneen ajan sairaalan käytävällä. Käytävän päässä oli joukko eri ikäisiä ihmisiä. He olivat potilaita, jotka saivat hoitoja sairauteensa. Häpesin itkettyneitä silmiäni, aiheutanko ahdistusta heille, mietin. Heillä on vielä elämää jäljellä.
Vihdoin pääsimme takaisin huoneeseen. Huone oli hiljainen ja aika tuntui pysähtyneeltä. Isä lepäsi vuoteella. Siinä hän oli, mutta ei kuitenkaan. Hänet oli puettu juhlallisesti, kasvot sidottuina. Katselin isää etäältä, en tohtinut lähestyä. Hän oli levollisen näköinen. Kiitos. Isän ei tarvinnut taistella enää.
Olin pökerryksissä. Kuluneen kahden viikon aikana ikinuori, vahva isäni oli joutunut sairaalaan, todettu vakavasti sairaaksi ja kuollut viisikymmentäkuusi vuotiaana.
Meidän tulisi järjestää isälle viimeinen juhla, jossa hän ei olisi itse paikalla, mutta kuitenkin on. Muistoissa, minussa, siskossa, veljissä, meidän lapsissamme.
Niin, ja isän kanssahan me vielä nähdään. Silloin olen tullut oman polkuni päähän ja seuraava sukupolvi on ottanut paikkansa maailmassa, sitten on heidän vuoronsa.
Isän muistolle.
-Kirsi-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti